16. heinäkuuta 2014

Kuumeilija

Vauvakuume. Miten se on voinu minuun iskeä jo nyt? Eihän tuo pikkukaveri, joka niin rauhassa tuolla sängyssä (omassa sängyssä!!) tuhisee ole vielä edes nimeä saanu ku tämä saakelin tauti minuun jo iski?

Mutta en voi sille mitään, että mie tykkään olla raskaana. Ensimmäiset 12 raskausviikkoa, valtava onnen ja ilon tunne. Mutta ei, vielä et voi jakaa sitä kaikille. Et uskalla, mutta haluaisit kertoa koko maailmalle, että sinussa kasvaa uusielämä. Vai kasvaako? Onni ja ilo vaihtuukin yhtäkkiä huoleksi. Yrität olla ajattelematta koko asiaa, mutta sehän nyt on mahdotonta.

Keskiraskaus, tunnet pienet liikkeet ja raskaiden päivien jälkeen voi sängyssä hiljaa laittaa käden mahan päälle ja tuntea potkut. Ja siinä ollaan ihan kahdestaan, mie ja minun vauva. Siellä se on, turvassa kaikelta pahalta.

Viimeinen kolmannes, kauan odotettu äitiysloma alkaa vihdoin. Saat viimein olla vain. Ilman kiirettä ja hoppua. Ja laittaa vauvan tavaroita ja kotia valmiiksi. Silittää pieniä vaatteita, ripustaa niitä kuivumaan. Miettiä vauvalle nimeä.

Mutta kaikista ihanimpia on ne viimiset viikot. Kun joka ilta nukkumaan mennessä voi miettiä, että jokohan ens yönä tulee lähtö. Joka kerta kun mahaan pistää, miettiä, että olikohan tuo nyt supistus?

Ja ei, mie en muista pahoinvointia, väsymystä, turvonneita jalkoja, yöllistä vessassa ramppaamista ja kyljen vaihto operaatioita. Ne kun on jo unohtunu ja päällimmäisenä molemmista raskauksista mieleen jäi ilo ja onni. Ja loppuajan jännitys. Ja tunne, että vielä uudestaan joskus.

Toisekseen, mie haluan vielä synnyttää. En nyt mitään sen kummempia kertomuksia niistä ala jakamaan, mutta molemmista on jääny hyvä tunne. Jälkimmäisestä vielä parempi ja haluan ehdottomasti sen tunteen kokea vielä joka sillä hetkellä päälle syöksyy kun lapsen viimein ulos saa. Sitä en osaa oikein edes selittää, mutta mahtava se on. Tosi vahva ja voimakas tunne. Ja osastolla on ihana vain olla ja tuijottaa sitä omaa pientä vauvaa. Siellä ihan kuin aika pysähtyis. Sinnekkin mie vielä joskus haluan uudestaan.

Mutta kaikista parasta on päästä kotiin sen oman vauvan kanssa ja aloittaa tutustuminen uuteen perheenjäseneen. Ekalla kerralla kaksin miehen kanssa ja nyt toisella kerralla vähän eritavalla koko perheenä. Ja elää vaan sitä arkea eteenpäin ja siitä nauttien. Sen kun muistais.

Mutta tuo kuume, lähteekö se minusta koskaan pois? Mie luulen, että se minussa niin kauan että minusta joskus tulee mummo! Saisko siihen asti sairaslomaa? terveisin, ikuinen kuumeilija.


15. heinäkuuta 2014

Tiiu ja veikka.

Viime kirjoituksesta on kulunut ihan liikaa aikaa. Yli vuosi. 2,5 vuotiaan Titiuun lisäksi meillä asustaa myös pikku-veikka, jolle ikää kertynyt pian 7 viikkoa. Ajattelin herätellä blogiani eloon päiväkirjan muodossa, sillä nyt kun olen veikan kasvua ja kehitystä seurannut on ollut mukava palata ajatuksissa myös Titiuun vauva-aikaan. Ja täältähän se kävi helposti. Enää tuo Titiuu ei oikein tule luontevasti tekstiin, joten vaihdan sen sitten ihan Tiiuksi. Sehän se meidän tyttömmekin on.

Ihan nopeasti alkuun molemmista lapsista pieni katsaus. Eli Tiiu, Tinttura, Neiti-näpsäkkä (rakkaalla lapsella on monta nimeä) on nyt tarkalleen 2 ja puolivuotias tyttö joka oppii kokoajan uutta, on kiinnostunut ihan kaikesta, ei pysy hetkeäkään paikoillaan, kaikin puolin hurmaava pieni "pirrenssa" niinkuin hän itse sanoo. Isi on kuulemma "mahtava kuningas" ja äiti on myöskin "pirrenssa". Tiiu puhuu siis ihan täysin, mutta osassa sanoissa kirjaimet kääntyvät väärinpäin ja sikinsokin, mutta eikös niin käy välissä meille kaikille? Sellainen touhuaja ja papupata, että juttua hänestä riittäisi vaikka kuinka.

Veikka taas on lunkisti ottava rääpäle. Tänäänkin hän on herännyt syömään ja kakkaamaan ja  kun asiat on hoidettu niin silmät ovat painuneet taas hyvin äkkiä kiinni. Mutta sellainen hän on ollut koko ajan, hyvin helppo tapaus. Alussa maha vähän vaivasi, mutta se korjaantui kun jätin muutaman ruuan syömättä. Ensimmäisen hymyn saimme häneltä n. kuukauden vanhana ja nyt hän jakelee niitä jo päivittäin. Siskonsa tapaan taitaa hänestäkin tulla oikea hymy-poika!

Tiiu jo yhtenä päivänä mietti, että koskahan tuo veikka oikein kasvaa ja alkaa minun kanssa leikkimään? Ja kokemuskesta voin jo sanoa, että siihen ei kauaa mene!

Koitan saada kuvatkin mukaan. Nyt en niitä saa, koska koneeni laturi on rikki ja olen mini-läppärin varassa.